"Tom!"
Ei vastausta.
"Tom!"
Ei vastausta.
"Alkaapa kummastuttaa mihinkä se poika katosi? Tom, kuuletko sinä!"
Vanha rouva vetäsi silmälasinsa alemmas nokkavarrelle ja katseli niitten yli ympäri huonetta; sitte nosti hän ne otsallensa ja tirkisteli niitten alaitse. Harvoin ja tuskinpa milloinkaan katseli hän niin vähäpätöistä kun yhtä poikaa niitten läpi, sillä nämä olivat hänen juhlalasinsa, hänen ylpeytensä, joita hän piti koristuksen, eikä tarpeen vuoksi: senpätähden olikin se yhden tekevä vaikka olisi tirkistellyt reijistä pesän luukuissa. Hetkisen aikaa näytti hän olevan hämillänsä ja sanoi tämän jälkeen, ei kiivaalla, vaan kumminkin niin kovalla äänellä että huonekalut kuulivat sen:
"Niin, minä vannon, että jos minä saan sinut käsiini, niin minä —"
Hän ei lopettanut ajatustansa, sillä tällä ajalla oli hän kuukistaunut alas ja kolisteli luudan varrella sängyn alusta, vaan sieltäpä ei tullut esiin muuta kuin kissa.
"Ei karvaakan näy koko pojasta."
Hän meni ovelle, joka sattui olemaan auki, katseli siitä kartanolla olevaa omena- ja kirsimarja-pensaikkoa, vaan Tom'ia ei näkynyt sielläkään. Nyt kohotti hän äänensä siihen määrään että se kuuluisi etemmäksi ja huusi:
"To-o-o-o-m!"
Samalla kuuli hän takanansa vähäisen kolinan ja ennätti kääntäytyä niin hyvissä ajoin että sai erään pienen pojan takinhelmoista kiinni.
"Ahaa! Tätäpä piilopaikkaa en muistanutkaan. Mitä sinä siellä olet tehnyt?"
"En mitään."
"Et mitään! Siltä näyttää kätesi ja suuskin. Mitä poikamaisuutta tuo on?"
"Enpä tiedä, tätini."
"Hyvä, vaan minäpä tiedän, minä. Se on hillaa, se on sitä, jota se on. Kaksikymmentä kertaa olen minä sanonut sinulle, että jos et sinä anna hillan olla rauhassa, niin tulen minä olemaan se, joka opettaa sinut pysymään aisoissasi. Anna tänne tuo vapa tuosta!"
Vapa alkoi vinkua. Asema ei ollut ainoasti vaarallinen, vaan epätoivon-alainen.
"Voi, katsokaas taaksenne, täti!"
Vanha rouva kiepsahti ympäriinsä varjellen hameitansa vaaralta, ja poika pujahti samassa silmänräpäyksessä tiehensä, kiipesi korkealle lauta-aidalle ja hävisi sen toiselle puolen. Täti Polly seisoi hetkisen hämmästyksissään, ja purskahti sitte sydämmelliseen nauruun.
"Nyt sen hiisi vei koko pojan! Enkä minäkään tuommoisesta jo voi tulla viisammaksi. Kuinka monta kepposta eikö ole hän jo minulle tehnyt, että olisi nytkin pitänyt ymmärtääkseni? Vaan vanhat narrit ovat myöskin suurimmat ja kukapa se vanhan koiran opettanee istumaan sanoo sananlasku. Hyvä Jumala kuitenkin, hänellä ei ole samat vehkeet milloinkaan kahtena päivänä perätysten, ja kukapa voisi aavistaa, mitä vasta tapahtuu? Hän näyttää tietävän aivan tismalleen kuinka kauan hän voi vaivata minua, ennenkuin suutun, ja hän tietää, että jos hän saa minut vähänkin hillitsemään vihaani eli nauramaan, niin on kaikki yli ja ett'en minä voi antaa hänelle yhtääkään sätkäystä. Herra tietköön ett'en minä täytä velvollisuuttani tätä poikaa kohtaan; se nyt on totinen tosi, niinkuin tämä päivä. Joka kuritta kasvaa, se kunniatta kuolee, sanoo sananlasku. Minä tiedän, että minä kokoon rikoksia ja rangaistusta sekä itseni että pojan pään päälle. Hän on piruutta täynnä, vaan hyvä Jumala, — hän on sisar vainaajani lapsi, poika parka, ja minulla ei ole sydäntä piiskata häntä. Joka kerran kuin päästän hänet, saan omantunnon vaivat, ja joka kerran kuin lyön häntä on vanha sydämmeni pakahtua. No niin, ihminen vaimosta syntynyt elää vähän aikaa ja on täynnä levottomuutta sanoo Raamattu, ja minä uskon sen. Luonnollisesti värjöttelee hän iltarupeaman poikessa koulusta, ja minun täytyy hänet pitää työssä huomenna, rangaistukseksi tästä. Sydämmeni on pakahtua tuosta ajatuksesta, että hänen täytyy olla työssä lauantaina, kun muilla pojilla on vapaus, vaan hän kammoksuu työtä enemmin kuin mitään muuta, ja jotenkinhan minun täytyy täyttää velvollisuuteni häntä kohden, muutoin tulen minä olemaan lapsen turmio."
Tom värjötteli todellakin iltarupeaman poissa koulusta ja vietti joitakuita erinomaisen hauskoja tuntia. Hän palasi kotia juuri parhaalla ajalla auttamaan Jim'iä, pienoista neekeripoikaa, joka oli puita sahaamassa seuraavan päivän tarpeeksi ja kiskomassa päreitä kyökin uunin sytykkeiksi, jossa illallinen kohta piti valmistettaman, — kumminkin tuli hän aivan tarpeeksi aikaseen ennättääksensä kertoa Jim'ille vehkeensä, sillä ajalla kun Jim teki kolmeneljättä osaa työstä. Tom'in nuorempi veli, eli oikeammiten hänen velipuolensa Sid oli jo poiminut kokosen lastuja, joka oli hänen työnsä, sillä hän oli hiljaisempi poika, joka ei ottanut osaa Tom'in hulluihin vehkeisin. Nyt kun Tom söi illallista ja varasti sokeria, jos tilaisuus myöten antoi, asetti täti Polly hänelle hyvin kietovia ja syvällisiä kysymyksiä, sillä hän tahtoi pakoittaa häntä tekemään aivan rasittavan tunnustuksen. Niinkuin moni muukin yksinkertainen ihminen luuli täti Pollykin olevansa varustettuna erinomaisella periviisaudella ja piti aivan selviä tuumiansa hyvin sukkeloina ja muille aivan ymmärtämättöminä.
"Tom", sanoi hän, "tänään oli aivan lämmin koulussa, vai miten?"
"Niin oli!"
"Hirveän lämmin, eikö niin?"
"Niin!"
"Eikös tehnyt mielesi uimaan?"
Tom säpsähti. Hän katsoi tutkistellen tätinsä silmiin, vaan niiss'ei näkynyt mitään epäiltävää. Nyt vastasi hän:
"Eipä tuo niinkään — — —"
Vanha rouva ojensi kätensä, koetteli Tom'in paitaa sanoen:
"Et sinä nyt kumminkaan tunnu kovin lämpimältä."
Hän mielitteli itseänsä sillä aatteella, että hän oli havainnut paidan kuivaksi, ilman että kukaan olisi havainnut sitä, mitä hänellä oli oikeastaan mielessä. Vaan juuri tästä havaitsi nyt Tom, mistä tuuli kävi, ja esti samassa seuraavan hyökäyksen, joka luultavasti oli tulossa.
"Jotkut meistä pumppusi vettä toistemme pään päälle. Minun tukkani on vielä aivan märkänä. Koetelkaapas!"
Täti Pollyä harmitti tuo ajatus, ett'ei ollut havainnut tuota pientä satunnaistodistusta ja että hän oli laiminlyönyt tämän koukun. Nyt keksi hän uuden keinon:
"Tom ei kai sinun tarvinnut tämän tautta ratkoa auki paitasi kaulusta, jonka tänä aamuna ompelin kiinni. Avaapa nuttusi!"
Kaikki suru katosi Tom'in kasvoilta. Hän avasi nuttunsa. Oikein! paidan kaulus oli ommeltu kiinni.
"Kerskuri! No, mene tiehesi. Minä olin aivan varmaan vakuutettu siitä, ett'et sinä ollut koulussa vaan sen sijaan uimassa. Vaan minä annan sinulle anteeksi. Sinä olet todellakin kun kissa, joka sai revityn nahan, niinkuin sananlasku sanoo, ja ehkä olet parempi kuin maineesi. Nyt varsinkin."
Häntä suututti vähin tuo, että hänen älykkyytensä oli joutunut häpiälle, vaan hän iloitsikin siitä, että Tom oli hairahtanut tottelevaisuuden tielle.
Vaan Sid sanoi:
"Minusta näytti siltä kun te olisitte ommelleet hänen kauluksensa kiinni valkoisella rihmalla, vaan tuo on ommeltu mustalla."
"Aivan niin; Tom, minä ompelin sen valkoisella rihmalla!"
Nytpä ei Tom enään odottanut, mitä tästä seuraisi. Kun hän tuli oven ulkopuolelle, sanoi hän:
"Siddy, kyllä minä sinut tuosta opetan, muista — —"
Kun hän tuli varmaan paikkaan, tarkasteli hän kahta suurta silmäneulaa, jotka olivat pistetyt hänen nuttunsa kauluksen-käänteen alle ja joiden silmässä oli rihma — toisessa valkoinen, toisessa musta. Hän sanoi:
"Täti ei olisi havainnut sitä, jos ei Sidiä olisi ollut. Lempo kaikkiakin! Välistä ompelee hän valkoisella välistä mustalla. Voi, kumminkin, jos hän nyt käyttäisi yhtä tahi toista. Minä en voi pitää tästä selvää. Vaan Sidin minä 'lämmitän' tästä. Niinpä perhana vieköön teenkin."
Hän ei ollut esikuva kylän pojille; vaan sen pojan joka oli esikuvana tunsi hän hyvin ja vihasi häntä sydämmensä pohjasta.
Kahden minutin kuluessa ehkäpä lyhyemmälläkin ajalla oli hän unhottanut kaikki harminsa ja surunsa. Eipä sentähden että hänen harminsa olisivat olleet hivuskarvaakan keveämmät hänelle kuin aikaisen miehen miehelle, vaan sentähden että uusi ja mahtava mielihalu oli painavampi kuin nämät ja karkoitti nyt niinmuodoin nämät pois mielestänsä, aivan samoin kun täysikasvuisetkin unhottavat entiset murheensa, sillä mielialalla, joka seuraa uusia pyrinnöitä. Tämä mielihalu oli aivan uusi ja tärkeä keksintö vihellystaiteessa, jonka hän oli oppinut eräältä neekeriltä ja jota hän nyt häiritsemättä taisi käyttää. Tämä vihellystapa oli jonkinlaista linnunviserrystä, joka matkaansaatettiin niin että kieli pantiin vähäväliin kulkkulakea vastaan viheltäessä. Lukia muistanee kyllä sen miten tuo tapahtui, jos on poikasena ollut.
Ahkeralla harjoituksella tulikin hän jo kohta tämän konstinsa perille, ja hän kulki pitkin katuja suu täynnä harmoniiaa ja sydän täytetty kiitollisuudella. Hänellä oli jokseenkin samat tunteet, kuin jollakulla astronoomilla joka on keksinyt uuden tähden. Vaan jos vertaamme astronoomin ja pojan tunteitten syvyyttä, puhtautta ja pontevuutta toisiinsa, niin varmaan on voitto pojan puolella eikä astronoomin.
Kesäiset illat olivat pitkät. Ei ollut vielä pimeä. Yhtäkkiä lopetti Tom vihellyksensä. Edessänsä seisoi muukalainen, poikanen, jok'ei ollut kynnenmustastakaan pitempi kuin hän itse. Vasta tullut muukalainen, olipa se sitte mies eli nainen, vanha tahi nuori, herätti aina suuren huomion tässä pienessä kylässä, jota kutsuttiin Pietariksi. Paitsi tätä oli poika hyvissä vaatteissa — hyvissä vaatteissa ja vieläpä arkipäivänä. Tämä oli aivan hämmästyttävää. Hänellä oli lakki uusinta muotia, uusi puhdas ja tahraamaton sininen verkanuttu, samoin housutkin. Hänellä oli kengät jalassa, eikä ollut sen juhlallisempi päivä kun Perjantai. Kaulaliinakin oli hänellä, hyvin koreasta nauhasta. Hänen käytöksessänsä oli jonkinmoista kaupunkilaisuutta, joka kovin harmitti Tom'ia. Kuta kauemmin Tom katseli tätä loistavaa kummitusta, sitä ylenkatseellisemmasti nyrpisti hän nokkaansa koristuksille, ja yhä huonommalta näytti hänestä hänen oma pukunsa. Ei kumpikaan pojista virkkanut sanaakan. Jos yksi liikahti, niin liikahti toinenkin, vaan ainoasti sivulle ja kierrellen. He katselivat toisiansa kasvoista kasvoihin, silmästä silmään koko ajan.
Vihdoin sanoi Tom:
"Minä annan sinulle selkään!"
"Koeta, jos uskallat!"
"Miks'en uskaltaisi!"
"Etkä uskalla."
"Uskallan kyllä."
"Etpähän uskalla."
"Sepä kumma."
"No et uskalla."
"No uskallan!"
Hirvittävä hiljaisuus. Nyt sanoi Tom:
"Mikä sinun on nimes?"
"Mitä se sinua liikuttaa?"
"Kyllä minä näytän sinulle, että se liikuttaa."
"No, miks'et sinä näytä."
"Sano vielä sanakaan, niin — !"
"Sanon, sanon, sanon! No nyt!"
"Nyt sinä olit viisas olevinasi. Tuommoisen miehen minä nyt pieksän milloin hyvänsä, jos toinen kätenikin olisi taakseni sidottuna, kun vaan haluaisin."
"No miks'et sinä tee sitä. Sinä vaan sanot niin."
"Ärsytähän minua, niin nähdäänpähän."
"Ärsytänhän minä; sillä olen nähnyt ennenkin monta yhtä hurskasta samallaisessa katiskassa, kun sinäkin nyt."
"Viisastelia, sinä varmaankin luulet olevasi jotakin. Eikös niin?"
"Ha, ha! minkälainen hattu!"
"Saatathan sen rutistaa, jos et siitä pidä. Koeta saada pois se päästäni; se joka sitä koettaa saa maistaa tuoreita korvapuustia."
"Etköhän valehtele!"
"Silloin valehtelet itsekin."
"Sinä olet suuri valehtelija etkä uskalla tulla esiin."
"Oh, mene tiehesi!"
"Kuules; jos sinä vielä noilla hyväilys-sanoillasi tulet esiin, niin minä kapsautan kivellä kalloosi."
"Luonnollisesti teet sinä sen."
"Niin teenkin."
"Miks'et sinä tee sitä? Sinä kehut ja kehut tekeväsi, eikä siitä tule mitään. Minkätähden? Juuri sentähden että olet pelkuri."
"Sinuako pelkäisin? Ohoo!"
"Siitäpä se näyttää."
"Mutta minä en ole pelkuri."
"Oletpa kyllä."
Taas pitkällinen äänettömyys, jolla ajalla pojat vielä tuimemmasti tuijottivat toisiinsa ja kierrellen kuin kissat kuumaa kattilaa. Yht'äkkiä seisoivat he olat vastatusten. Tom sanoi:
"Pois tieltä!"
"Mene itse!"
"Ei ole pakko."
"Ei minullakaan."
Näin seisoivat he; kummallakin jalat kulmassa, täten tukevammin seistäksensä ja ponnistivat toinen toistansa, samalla vihaisesti toisiansa katsellen. Vaan ei kumpikaan tullut voitolle. Näin taisteltuansa, kunnes kumpikin oli punainen kuin kukko, päästivät he varovasti toisensa ja Tom sanoi:
"Sinä olet pelkuri ja mammanporsas. Annahan olla, kun minä sanon vanhemmalle veljelleni, niin kyllä hän sinut lämmittää vaikka sakari-sormellansa; ja sen tekeekin hän, kun vaan sanon hänelle."
"Sinun vanhemmasta veljestäsi minä en piittaa mitään, sillä minulla on veli, joka on paljoa suurempi ja vahvempi kuin sinun veljesi, ja joka taitaa heittää milloin hyvänsä veljesi kuin rukkasen tuon lauta-aidan yli." (Nämä veljet olivat kummallakin ainoasti mielikuvituksia).
"Se on valhe."
"Ei se sillä valheeksi jouda jos sinä sen sanot."
Tom piirti suurella varpaallansa viivan hiekkaan ja sanoi:
"Jos tuon yli uskallat astua, niin minä löylytän sinut, niin ett'et pysy seisallasi."
Muukalainen astui heti rajan yli ja sanoi: "Nyt sanoit minut löylyttäväsi; saapa nähdä tuleeko tuosta mitään?"
"Älä tunkeu päälleni. Katso itseäsi!"
"No, löylyttäväsihän sinä sanoit minut, — miks'et tee sitä?"
"Lempo vieköön, kahdesta kymmenestä centistä tekisin sen."
Poika sieppasi kaksi kymmenen centin lanttia taskustansa ja näytteli niitä irvistellen Tom'ille. Tom puukkasi häntä, niin että lantit kilahtivat kadulle.
Samassa silmänräpäyksessä piehtaroivat pojat likasella kadulla, kovasti pitäen toisistansa kun kaksi kissaa; ja yhden minuutin kuluessa sekä vetivät että repivät he toisiansa tukasta, korvista, nenästä ja mistä vähänkin kiinni saivat, täten peittäen itsensä sekä tuhalla että kunnialla. Kohta sai tämä sekamelske jonkunlaisen muodon ja tappelu-tuoksun läpi nähtiin Tommi istuvan kahanreisin vihamiehensä päällä, muokaten häntä nyrkillänsä.
"Sano, kun olet saanut tarpeeksi", sanoi hän.
Poika kimpuili irti päästäksensä. Hän itki äänessä harmista.
"Sano milloin olet saanut tarpeeksi", sanoi taas Tom'i jatkaen työtänsä.
Vihdoin sai poika äänetyksi vaipuneella äänellä: "jo on tarpeeksi!" Nyt päästi Tom'i hänet ylös ja sanoi:
"Olkoon opiksesi! Ehkä vasta katsot paremmin eteesi kenen kanssa rupeat viisastelemaan."
Poika hyppäsi ylös, puisti tomun vaatteistansa, nyyhkien ja kakistellen katseli vähä väliin ympärillensä ja puistaen päätänsä uhkasi kostaa Tom'ille tämän "vasta kuin hän saapi hänet käsiinsä." Kaikelle tälle nauroi Tomi kohti kurkkuaan ja alkoi pää pystyssä marssia matkoihinsa koko tappelutantereelta. Vaan samassa kun Tom käänti selkänsä, sieppasi poika kiven, ja heitti sillä Tom'ia selkään: samassa teki hän kokonaisen käännöksen ja kiiti kun antilopi tiehensä.
Tom ajoi kavaltajaa jälestä aina kotiinsa saakka ja sai näin tietää missä hän asui. Siinä jäi hän portilla vartioimaan ja vaati vihollista tulemaan ulos; vaan vihollinenpa ei tullutkaan: seisoi vaan ikkunassa ja irvisteli siitä Tom'ille. Vihdoin tuli pojan äiti, nimitti Tom'ia häjyksi ja pahanilkiseksi katupojaksi ja käski hänen laputtaa tiehensä. Nyt läksikin Tom'i pois, vaan uhkasi vielä kerran varrota "ulos tuon pojan tuolta."
Tänä iltana tuli hän jokseenkin myöhään kotia. Kun hän kiipesi ikkunasta sisään havaitsi hän tätinsä väjyksissä vartoovan häntä, ja kun mummo näki missä siivossa hänen vaatteensa olivat, vahvistui hänen päätöksensä timantti kovaksi vaihettaa Tomin lauantai-iltaiset koululuvut vankeudeksi ja pakkotyöksi.
Nyt oli lauantaiaamu, koko luonto oli kirkas ja puhdas kesäisessä puvussansa ja hehkui eloa ja elämää. Runoutta oli joka sydämmessä, ja jos sydän oli puhdas, niin puhkesi tämä runollisuus ääneen. Ilo loisti kaikkein silmistä ja heidän askeleensa olivat keveät ja reippaat. Akaasia-puut olivat täydessä kukkapuvussaan ja täyttivät ilman tuoksullansa.
Vähän matkaa kylästä, kylän yläpuolella, kohosi Cardiff Hill'in ihana ja viheriä kukkula, ja näytti täältä katsellen onnettarien asunnolta, sillä niin uneksivan, rauhallisen ja viehättävän näköinen oli se.
Tom nähtiin katukäytävällä, kantaen toisessa kädessään maalilla täytettyä ämpäriä ja toisessa pitkävartista maalaripenseliä. Hän heitti silmäyksen lautta-aidalle, kaikki sulo katosi luonnosta ja synkkä-mielisyys täytti hänen sielunsa. Lauta-aita, yhdeksänkymmentä jalkaa pitkä ja yhdeksän jalkaa korkea! Elämä tuntui hänestä kovin raskaalta ja tyhjältä. Huoaten pisti hän penselinsä maaliämpäriin, ja siveli sillä joitakuita kertoja ylimmäistä lautaa, teki vielä kerran samalla lailla, vertaili tätä vähäistä maalattua pilkkua tuohon melkein äärettömään maalaamattomaan alaan, ja istausi kovin alakuloisena eräälle puksipuun kannolle. Jim tuli portista hypellen kuin vuohen poika, kantaen pientä läkki kannua ja laulaen: "tytöt ne Buffalossa ovat kuin auran kukkii". Veden haku kauppalan kaivosta oli tähän saakka ollut Tom'ista hyvin halveksittavaa työtä, vaan nyt se ei tuntunut siltä. Hän muisti että kaivolla tapasi kumppania.
Valkoisia ja värjätyitä poikia ja tyttöjä odotti täällä aina siksi kunnes heidän vuoronsa tulisi, tällä ajalla lepäsivät he, pelasivat pois leikkikapineitaan keskuudessaan, riitelivät, pieksivät toisiaan ja heittivät kuperkeikkaa. Hän muisti että vaikka kaivolle ei ollut kuin joitakuita satoja askelia, Jim ei palannut sieltä milloinkaan ämpärineen ennen tunnin kuluttua ja tämänkin ajan kuluttua vasta silloin kun häntä käytiin hakemassa. Tom sanoi:
"Kuules Jim; minä käyn vedellä, jos maalaat sillä ajalla."
Jim pudisti päätänsä ja sanoi: "Ei käy laatuun, masteri Tom, vanha rouva käski minun vedelle, eikä luvannut minua viivyttelemään eikä osaa ottamaan kumppanieni vehkeisiin. Hän sanoi: kyllä arvaan että, Tom pyytää sinua maalaamaan edestänsä, vaan pidä sinä vaan huoli omista asioistasi, — kyllä minä itse maalauksesta huolen pidän."
"Oh, mitä sinä huolit hänen sanoistansa! Noinhan hän höpisee aina. Anna tänne kannu — minä en viivy minuuttiakaan liiaksi. Hän ei koskaan tule tätä tietämään."
"En minä tohdi, masteri Tom. Vanha rouva iskee minua niskaan ja vääntää minulta niskat nurin. Niin hän tekee!"
"Hän! Eihän hän lyö ketään — korkeintaan antaa hän sormistimallaan paukun päähän ja kuka tuota pelkäisi. Kielellään hän kantaa kyllä suuria sanoja, vaan mitä niistä sanoista — kunhan hän ei itke. Kuules Jim, minä annan sinulle yhden marmoripallon. Sinä saat valkoisen pallon."
Jim kävi jo epävakaiseksi.
"Ajattelepa Jim, valkoinen marmoripallo, ja vieläpä kaikkein siroin."
"Kas lempo, onpa todellakin pulska pallo, se täytyy tunnustaakseni.
Vaan masteri Tom, minua peloittaa niin peevelisti tuo vanha rouva."
Ihminen Jim'ikin oli — kiusaus oli kovin suuri. Hän laski kannun kädestänsä ja otti tuon valkoisen marmoripallon; vaan samalla alkoi hän kiitää pitkin katua kannu kädessä, seurattuna joltakin kolisevalta esineeltä. Tom maalasi lauta-aitaansa suurimmalla ahkeruudella, tohveli kädessä ja voiton tunne loistaen silmistä vetäysi täti Polly pois näyttämöltä.
Vaan Tom'in into ei kestänyt kauan. Hänelle juohtui ne huvitukset mieleen, joilla hän oli aikonut itseänsä tänään huvitella, ja hänen huolensa kasvoivat yhä suuremmiksi. Kohta, ajatteli hän, tulevat ne pojat, joilla on vapaus, ja alkavat kaikin tavoin ilveillä siitä kun minun pitää olla työssä — ainoasti tämä ajatus poltteli jo häntä kun tuli. Hän otti esiin maalliset omaisuuksensa ja tarkasteli niitä — pienoisia leluja, marmori-palloja ja kaikenlaista muuta pientä rihkamaa, ehkä niin paljon, että hän näillä saisi palkatuksi työmiehiä, vaan ei kumminkaan niin paljoa, että hän niillä olisi voinut ostaa edes puolen tunnin täysinäisen vapauden. Hän pisti vähäiset tavaransa takaisin taskuunsa, ja hylkäsi kokonaan sen ajatuksen että näillä koettaa lahjoa kumppaninsa.
Tässä kamalassa ja epäilyksen alaisessa tilassa juolahti hänen mieleensä onnellinen aate. Todellakin onnellinen. Hän otti pensselinsä ja jatkoi erinomaisen tyynellä mielellä työtänsä. Kohta tämän jälkeen ilmestyi Ben Roger näyttämölle, juuri se, jonka ivaa Tom enin pelkäsi. Ben tuli hyppien ja tanssien — täysi todistus siitä, että hän oli hyvällä tuulella ja että hänen toiveensa olivat suuret ja iloista laatua. Hän söi omenaa ja päästi vähä väliin pitkäveteisen ja soinukkaan huudon, "hihoo", jota seurasi syvempi "plingplingplong, plingeliplong": siten matki hän höyrylaivaa. Kun hän tuli lähemmäksi hiljenti hän vauhtiansa, asettui keskelle tietä, kallistui oikealle puolelle ja höyrysi, tehden suuren mutkan, maata kohden, vaarin ottaen sekä arvonsa että kaikki temput, sillä hän oli olevinansa tuo yhdeksän jalan syvässä kulkeva "Suuri Missouri." Hän oli samalla laivana, katteinina ja signaalikellona, sentähden täytyi hänen otaksua olevansa omalla täkillänsä, jolla itse käski ja toimitti käskynsä.
"Seisottakaa laiva, te siellä! Klingelikling." Laiva seisottui melkein kokonansa ja ajoi katukäytävää kohden.
"Takaperin, puoli masiinaa! Klingelikling!"
Hän levitti sylensä ja laski ne sitte sivullensa.
"Kääntäkää oikealle! Klingelikling. Puh, puh, puh" samalla kierteli hän kaikenlaisia mutkia ilmassa oikealla kädellänsä, sillä tämä kuvasi suurta ratasta, joka oli neljäkymmentä jalkaa ympäriinsä. "Kääntäkää vasemmalle! Klingelikling! puh, puh, puh."
Nyt alkoi vasen käsi samalla tavalla tehdä kiehkuroita ilmassa. "Pitäkää oikealle! Klingelikling! Vasemmalle! Eteenpäin oikealle! Seiso! Kääntäkää varovasti laiva! Klingelikling. Puh, puh, puh. Liinat esiin! Joutukaat. Heittäkää ulos liina laiturille! — Mitä te teette siellä alhaalla? Pankaa liinat tuohon kantoon kiinni. Vetäkää nyt laiva laituriin! Seisottakaa masiina, te siellä! Klingelikling."
"Shy-shy-shy!" (Hän laskee ulos höyryä venttiilien kautta).
Tom jatkoi maalaamistaan, eikä ollut näkevinänsä koko höyrylaivan vehkeitä. Ben katseli vähän aikaa häntä ja sanoi sitte:
"Ha, ha, ha! Sinä olet luultavasti tuohon naulattu, eikös niin?" Ei vastausta. Tom tarkasteli työtään taiteilian silmäyksillä, vetäsi vielä kerran pensselillään, ja tarkasteli taas sitä samalla tavalla. Ben tuli hänen vierellensä. Tomin suuhun tuli vesi kun näki omenan Ben'illa, vaan hän pysyi työssänsä. Ben sanoi:
"Hei, poikaseni, sinun pitää olla työssä tänään, eikö niin?"
"Kah hiisi! Ben! Enpä huomannutkaan sinua."
"Kuules, minä olen aikonut mennä uimaan. Haluttaakos tullaksesi mukaani? Vaan luultavasti sinä työskentelet mieluukkaammin, eikös niin? Luonnollisesti?"
Tom katseli hetkisen tuota toista poikaa, sitte sanoi hän:
"Mitä kutsut sinä työksi?"
"Vai niin, eiköhän tuo ole työtä?"
Tom teki työtänsä ja vastasi mistään huolimatta: "ehkä lienee työtä, ehkä ei. Sen vaan tiedän, että tämä huvittaa Tom Sawyer'iä."
"No älähän mitään — ethän vaan tahtone sanoa, että tuota työtä teet mielelläsi?"
Penseli jatkoi matkaansa.
"Tee tätä mielelläni? Niin, minä en ymmärrä, miks'ei tämä hauskuttaisi minua. Sinä luultavasti luulet että tämmöistä työtä on minulle jokapäivä tarjona?"
Tämä antoi asialle kokonaan uuden muodon. Ben herkesi pureskelemasta omenaansa. Tom siveli penselillään erinomaisella taitavuudella ja somuudella — vetäysi vähän takaperin katsoaksensa vaikutusta, korjaili sieltä ja täältä — arvosteli uudestaan korjauksien vaikutusta. Kun Ben katseli kaikkia näitä Tom'in liikunnoita mieltyi hän yhä enemmin tähän työhön ja jopa sanoi viimen:
"Kuules Tom! annapa minunkin maalata vähäisen."
Tom aprikoi, oli vähällä myöntyä, vaan muutti päätöksensä. "Ei, ei," vastasi hän, "ei se käy laatuun, Ben. Näet sä, täti Polly on varsin tarkka tästä aidasta — syystä että tämä on katua vasten, ymmärräthän — vaan jos tämä olisi pihan puolella, niin en minä siitä juuri piittaisi, eikä hänkään. Hän on niin erinomaisen tarkka tästä, senpätähden on tämä tehtävä hyvin tarkasti ja tyystisti. Luullakseni ei tuhannessa ja tuskinpa kahdessa tuhannessa pojassa, löytyy yhden yhtä, joka olisi mies tekemään tätä niinkuin se on tehtävä."
"Oh todellako — onko se niin? Älä nyt ole turhamainen — anna minun nyt koettaa yksi ainoa kerta, hyvin vähäisen vaan. Minä antaisin sinun, jos olisin sijassasi."
"Ben, hyvin mielelläni antaisin, minä vakuutan sen; vaan täti Polly — niin, Jimikin tahtoi tehdä tätä, vaan hän ei päästänyt häntä tähän. Sid tahtoi myös, vaan ei hänkän päässyt. No, käsitätkös nyt, missä pulassa minä olen? Jos sinä maalaisit aidan ja jotai tapahtuisi sille —"
"Ole jaarittelematta! Minä teen sen aivan yhtä hyvin kuin sinäkin. Anna minun vaan koettaa. Kuules — saat siemen-kotin omenastani."
"No tuossa on. En kumminkaan, Ben, minua peloittaa —."
"Saat kokonaan."
Tom jätti epäilevän näköisenä, vaan ilosta tykkivällä sydämmellä pensselin Ben'ille. Sillä ajalla kuin entinen höyry "Suuri Missouri" teki työtä ja hikoili auringon paisteessa, istui mestari, joka oli vetäynyt pois työstä, vierellä eräällä tynnyrillä siimeksessä, järsien omenaansa ja miettien kuinka hän useampia syyttömiä niellä voisi. Esineitä ei puuttunut häneltä; joka silmänräpäys tuli uusia poikia; he tulivat juoksennellaksensa ja leikkiäksensä, vaan seisattuivat maalaamaan. Kun Ben oli kyllästynyt; möi Tom lähimmäisen oikeuden työhön Billy Pisher'ille hyvästä paperi-leijasta, ja kun tämä ei enää jaksanut, maksoi Johnny Miller oikeuksistansa kuolleen rotan ja kappaleen nuoraa, jolla rotta pantiin liikkeelle, j.n.e. tunti tunnin perästä. Ja kun puolen-päivän aika tuli, oli Tom, joka aamulla oli ollut köyhyyden rasittama poika parka, sanalla sanoen ympäröity rikkaudella. Hänellä oli, paitsi jo lueteltuja kapineita, kaksitoista marmoripalloa, kappale sinistä putelilasia; puukanuuna, avain, joka ei avannut minkäänlaista lukkoa, kappale liitua, lasinen karahviinin korkki, tinainen sotamies, pari meri-tähteä, kuusi sähikäistä, silmäpuoli kissa, messinkinen oven salpa, koirattoman koiran kaula-panta, puukon pää, neljä appelsiinin kuoren kappaletta ja kappale ruostunutta läkkiä. Hänellä ei ollut koko ajalla mitään tehtävää ja kyllin kyllä seuraa, — ja lauta-aita oli kumminkin kolmeen kertaan maalattu. Jos ei maali olisi loppunut, olisi kaikki kauppalan pojat joutuneet häviöön.
Tom tuumaili itsekseen ett'ei maailma kumminkaan ollut niin nurja. Tietämättänsä oli hän keksinyt suuren lain ihmiskunnan toiminnoissa, nimittäin, ett'ei tarvinnut muuta kiihottaaksensa, joko pojan tai aikuisenkin miehen halua saadaksensa jotakuta esinettä, kun tehdä sen saaminen vaikeaksi. Jos hän olisi ollut suuri ja viisas filosofi (tieto-viisas), niinkuin tämän kirjan tekiä, niin olisi hän nyt käsittänyt, että työtä on kaikki se, jota ihminen on pakoitettu tekemään, vaan leikkiä se, johon hän ei ole pakoitettu. Tästä olis hän ymmärtänyt senkin, miksi konstikukkasten valmistaminen tai polku-myllyn polkeminen ovat työtä, kun keilin heitto ja Mont-Blanc'ille kiipeäminen ovat ainoasti huvitusta. Englandissa löytyy rikkaita herroja, jotka kesällä joka päivä ajaavat neljän hevosen vetämiä vaunuja kahdenkymmenen ja kolmenkymmenen peninkulman matkan, syystä, että tämä oikeus maksaa heille suuria rahasummia; vaan jos heille tarjottaisiin palkka työstänsä, niin muuttaisi tämä asian työksi, ja he herkeäisivät siitä paikalla.
Tom näyttäysi nyt täti Pollylle, joka istui ikkunassa eräässä iloisessa kartanon puolella olevassa huoneessa, joka oli samalla sänkykammari, kirjasto, ruokahuone ja sali. Kesäinen ilma, rauhallinen hiljaisuus, kukkien tuoksu ja mehiläisten nukuttava surina olivat tehneet vaikutuksensa, hän oli nyökähtänyt uneen neuloessansa — sillä hänellä ei ollut muuta seuraa kuin kissa — kissa oli nukkunut hänen polvillensa. Lasi-silmänsä oli hän varmuuden vuoksi nostanut harmaalle päälaellensa. Hän arveli Tom'in luonnollisesti jo ammon sitte menneen tiehensä, ja nyt ihmetytti häntä se, että hän näin pelkäämättä antausi hänen käsiinsä. Tom sanoi:
"Täti pääsenkö minä jo leikittelemään?"
"Mitä, nyt jo? Kuinka paljon sinä olet maalannut?"
"Koko lauta-aidan."
"Tom, älä nyt valehtele. Minä en kärsi sitä."
"Enhän minä valehtele, täti; koko lauta-aita on todellakin maalattu."
Täti Polly ei uskonut vähän vähääkän hänen vakuutuksiansa. Hän meni itse katsomaan, ja olisi ollut hyvin tyytyväinen, jos olisi löytänyt kaksikymmentä prosentia Tomin ilmoituksesta todeksi. Nyt kun hän näki että koko lauta-aita oli maalattu, ei ainoastaan maalattu, vaan vieläpä toisen ja kolmannenkin kerran tarkkuudella maalattu, ja että sitä paitsi oli alareunaan vedetty musta rantu, niin hänen hämmästyksensä oli sanomattoman suuri. Hän sanoi:
"No, en kuuna kullan valkeana olisi uskonut tuota! Se nyt on aivan kieltämätön asia, että sinä saatat tehdä työtä, jos vaan tahdot, Tom."
Vaan nyt laimenti hän kiitoksensa, jatkaen:
"Kumminkin täytyy minun sanoa, että sinä hyvin harvoin tahdot. No menehän nyt leikittelemään, vaan laittaukin koreasti viikon kuluessa kotiin, ymmärrätkös, muutoin juovitan selkänahkasi, muista se."
Hän oli niin valloitettu hänen loistavasta työstään, että hän otti hänet mukaansa pieneen ruoka-komeroon, valitsi erinomaisen pulskan omenan ja antoi sen hänelle, pitäen samassa pienen puheen siitä, kuinka paljon arvokkaampi ja maukkaampi makeislahja on, kun se on saatu synnittä ja hyvillä kilvoituksilla. Hänen lopettaissansa tätä hyvin valitulla raamatunlauseella, "kaappasi" Tom piparikakun.
Nyt juoksi hän ulos ja näki Sidin nousevan rappusia, jotka portilta veivät sisähuoneisiin toisessa kerrassa. Savipallia oli saapuvilla ja silmänräpäyksessä oli ilma täytetty niillä. Ne suhisivat Sidin ympärillä kuin rakeet, ja ennenkuin täti Polly oli ennättänyt kerätä hämmästyneet sielunsa voimat ja joutunut avuksi, oli kuusi eli seitsemän savipalloa sattunut Sidin selkään, Tom pelastaunut yli lauta-aidan ja hävinnyt. Talossa oli portti, vaan tämä oli tavallisesti kovin ahdas hänen käytettäväksensä. Nyt, kun hän oli tehnyt rätingin Sidin kanssa, tuosta sanasta, joka oli vetänyt huomion tuohon mustaan rihmaan ja saattanut hänet ahdinkoon, oli hänen sielunsa-rauha taasen tasapainossa.
Tom juoksi pitkin katua, pysytellen seinävierillä, ja katoisi viimein likaselle solalle, joka oli tätinsä navetan takana. Kun hän varmuudella oli jättänyt ne paikat, joilla hänet olisi voitu kiinniottaa ja rangaista, niin asetti hän askeleensa suurelle torille, jolla kaksi sotaista kompaniaa poikia, ennen tehdyn päätöksen mukaan, seisoivat asetettuna vastakkain, toistensa päälle hyökätäksensä. Tom oli yhden näiden armeiain kenrali, Joe Harper hänen paras ystävänsä, toisen. Nämä suuret päälliköt eivät alentaneet itseänsä niin paljon, että olisivat ottaneet osaa tappeluun — se soveltui paremmin noille alhaisille — vaan istuivat yhdessä korkeammalla paikalla, sieltä ajutanttein avulla johdattaen tappelua. Pitkällisen ja kovan tappelun perästä sai Tomin joukko suuren voiton. Sitten luettiin kuolleet, vangit vaihettiin, tulevan sodan ehdoista suostuttiin ja välttämättömästi tapahtuva tappelu päivä määrättiin, jonka jälkeen sotajoukot asetettiin joukkoihin ja rivihin ja marssivat tiehensä. Tomkin valmistausi lähtemään yksinään kotiinsa.
Kun hän oli tullut Jeff Thatcherin kartanon edustalle, näki hän puutarhassa uuden tytön — viehättävän pienen sinisilmäisen olennon, jonka pitkä ja paksu valkoinen tukka oli letitetty kahdelle letille, hänellä oli valkoinen suvihame päällänsä ja pienet viirustellut housut jalassansa. Uros, joka juuri oli ruunattu kunnialla, antautui nyt laukauksen laukaisematta. Eräs Amy Lawrence katosi hänen sydämestänsä, eikä jättänyt edes muiston tunnetta jälestänsä. Hän oli luullut rakastavansa häntä ylitse kaikkea, hän oli pitänyt kiihkoansa rakkautena, ja katso, tämä oli ollut ainoastaan pieni, löyhä, pian katoava taipumus. Kuukausia oli kulunut ennenkuin hän oli voittanut hänet, ainoastaan viikon päivät oli kulunut siitä kun Amy oli tunnustanut rakkauttansa hänelle, ainoastaan seitsemän lyhyttä päivää siitä, kun hän oli tullut maailman onnellisimmaksi pojaksi, ja nyt oli hän silmänräpäyksessä kadonnut hänen sydämmestänsä, ikäänkuin sattumalta tullut vieras, joka tulee ja lähtee.
Hän katseli salaisesti tätä uutta enkeliä, kunnes hän näki itsensä huomatuksi. Sitten alkoi hän, ikäänkuin olisi ollut tietämätöin hänen läsnäolostansa, tehdä kaikenlaisia poikamaisia temppuja, tällä tavoin vetääksensä huomiota puoleensa. Juuri kuin hän oli päässyt vauhtiinsa ja teki kaikenlaisia hirvittäviä voimistelu liikkeitä, heitti hän silmäyksen sivulle ja näki tytön likenevän pytinkiä. Tom meni aidan luo, nojautui sitä vasten toivoen hänen vielä vähäisen viipyvän. Hän viivähtikin hetkisen rappusilla ja alkoi sitten lähestyä ovea. Tom huokasi syvältä kun tyttö pani jalkansa kynnykselle, vaan samalla kirkastui hänen muotonsa; sillä juuri ennenkuin tyttö meni ovesta sisään heitti hän yli lauta-aidan keto-orvokin kukan. Poika juoksenteli ympäriinsä, seisottui pari jalkaa kukasta, varjotti sitten silmänsä kädellään ja alkoi katsella pitkin katua, ikäänkuin hän siellä olisi nähnyt jotakin eriskummallista. Nyt otti hän kadulta erään oljen korren ja koetti sitä, pää keikallaan, saada seisomaan nenällään, ja kun hän tätä tehdessään hoippui puolelta toiselle, tuli hän aina lähemmäksi keto-orvokki-kukkaista; viimein lepäsi hänen paljas jalkansa sen päällä, hänen notkeat varpaansa kietoutuivat sen ympäri, hän hyppeli yhdellä jalalla pois aarteinensa ja katosi nurkan taakse. Vaan ainoastaan minuutiksi — siksi, kunnes hän oli asettanut kukkasen sydämmensä eli ehkäpä mahansa lähisyyteen; sillä hän ei ollut juuri taitava anatomiassa, eikä muutoinkaan kovin kriitillinen.
Nyt palasi hän takasin ja ajeli yöhön saakka kartanon ympäristöllä, näyttäin niinkuin ennenkin "mitä hän taisi". Vaan tyttöä ei enää näkynyt; kumminkin lohdutteli Tom itseänsä sillä toivolla, että tyttö oli ollut jonkin ikkunan lähisyydessä ja siitä nähnyt hänen vehkeensä.
Illallista syödessään oli Tom koko ajan niin hyvällä tuulella, että täti kummastellen mumisi itsekseen "mitähän herran nimessä lapselle on tapahtunut." Hän sai koko joukon nuhteita, siitä että hän oli heittänyt Sidiä savipalleilla, vaan nämä ei näyttänyt liikuttavan häntä ollenkaan. Hän koetteli varastaa sokeria aivan tätinsä nokan alta, vaan sai siitä napauksen sormillensa. Hän sanoi:
"Mutta täti, sinä et lyö milloinkaan Sidiä kun hän ottaa."
"Niin, Sid ei kiusaakaan minua niin kuin sinä. Jos en minä sinua varosi alinomaa, niin sinulla olisi aina sormesi sokerissa."
Tämän sanottua meni hän keittiöön, ja Sid, onnellinen rangaistuksettomuudestaan, ojensi kätensä sokeri astiaan, näin harmittaaksensa Tom'ia, joka olikin miltei kärsimätöntä. Vaan mitenhän Sid köpelöikiin sokeri astian kanssa, pudotti hän sen lattiaan ja se meni murskaksi. Tom tuli aivan iloiseksi — niin iloiseksi, että hän hillitsi kielensä ja oli ääneti. Hän päätti olla ihan ääneti, sanaakaan sanomatta, jos tätikin tulisi sisälle, siksi kuin hän kysyisi, kuka tuhon oli tehnyt. Sitte vasta aikoi hän kertoa koko asian, eikä koko maailmassa olisi mitään niin hauskaa kuin se, että tuo lemmikki ja kaikkein poikain esikuva saisi "selkänsä pehmitetyksi." Hänen sydämensä tykki niin ilosta, ett'ei hän tahtonut saattaa pidättäytyä, kun vanha rouva tuli sisälle ja seisattui kappaleita katselemaan, heittäen vihasta säihkyviä silmäyksiä lasisilmiensä yli. Tom jupisi itsekseen: "nyt se paukahtaa." Ja samassa kimpuili hän lattialla. Tuo mahtava kämmen kohosi vielä kerran läväyttääksensä häntä, vaan nyt huusi Tom:
"Kylliksi nyt. Miksis lyöt minua? Sid sen särki."
Täti Polly taukosi ällistyen, ja Tom odotti häneltä jonkinlaista sääliväisyyden katsausta; vaan kun hän oli saanut sanan suuhunsa, ei hän sanonut muuta kuin:
"Hm — jos oikein ajattelen niin selkäsauna ei ole milloinkaan liikaa sinulle. Varmaan olisi sinulla muita konnan koukkuja tehtävänä, jos en minä olisi läsnä."
Vaan sitten tunsi hän omantunnon vaivoja, ja hän halasi sanoa hänelle jonkin lempeän ja suosiollisen sanan. Kumminkin pelkäsi hän, että tämä selitettäisiin niinkuin hänellä olisi ollut väärin, ja tätä ei sallinut järjestys. Niin oli hän ääneti ja meni askareillensa surullisella sydämmellä. Tom nureksi eräässä nurkassa ja lievitteli suruansa. Hän tiesi, että hänen tätinsä sydämmessään oli polvillansa hänen edessään, ja tästä tiedosta oli hän täynnä juroa tyytyväisyyttä. Hän ei tahtonut ripustaa ulos minkäänlaista kylttiä ja tätinsä kylttäämistä hän ei tahtonut nähdä. Hän tiesi, että häntä vähä väliin katseli vesikiehteiset suosiolliset silmäykset, vaan hän ei tahtonut näitä tunnustaa. Hän näki hengessä itsensä olevan kuolinvuoteella, ja tätinsä vuoteensa vieressä ryhöttäen polvillansa anoen häneltä anteeksi entisestä ankaruudestaan, vaan hän kääntyi seinään päin ja kuoli, sanaakan sanomatta. Oh, mikä hätä tätillä silloin olisi! Ja hän näki itseänsä kannettavan joelta kotia, kuolleena, tukka läpimärkänä, kädet ijankaikkisesti jäykkinä ja liikkumattomina, ja tuo runneltu sydänparka rauhassa. Kuinka täti silloin heittäytyisi hänen päällensä, kuinka hänen kyyneleensä juoksisivat virtana ja kuinka hän rukoileisi Jumalaa saadaksensa takaisin rakastetun poikansa, jota hän ei enää kuuna kullan valkeana kohteleisi kovuudella! Vaan hän makaisi tuossa kylmänä ja vaaleana — pieni marttyyri parka, jonka kärsimykset olivat nyt päättyneet. Näin uneksiessaan tuli hän semmoiselle mielenalalle, että hänen piti yhä nieleksiä, sillä hän oli aivan pakahtumaisillaan, ja hänen silmänsä olivat täytetyt kyyneleillä, jotka valuivat pitkin nenävartta, kun vaan räpäytti silmiänsä ja tippuivat nenänpäästä alas.
Tämän surun viljeleminen oli hänelle niin suuri nautinto, ett'ei hän voinut kärsiä sitä, että joku maallinen tai muu häiritsevä ilo keskeytti sen. Hänen surunsa oli kovin pyhä tullaksensa tämmöisen lähisyyteen, senpätähden, kun hänen serkkunsa Mary, iloisna siitä että oli taas päässyt kotiansa pitkän viikon maalla oltuansa, tuli tanssien huoneesen, nousi hän ylös ja meni pilvisenä ja sumuisena toisesta ovesta, kun serkkunsa toi toisesta iloa ja päiväpaistetta.
Hän vaelti pois noilta tunnetuilta paikoilta, joille nuorukaiset tavallisesti kokoontuivat, ja etsei yksinäisiä paikkoja, jotka olivat yhteydessä mielensä kanssa. Virta oli ajanut yhteen joukon puita, jotka muodostivat ikään kuin lautan; hän istuisi sen reunalle katselemaan tuota synkkää syvyyttä, toivoen tuohon heti hukkuvansa, tuntematta kumminkin noita vanhanaikuisia, vastenmielisiä tunteita, jotka luonto oli laatinut. Nyt muisti hän keto-orvokki kukkaisensa.
Hän kaivoi sen käsiinsä, mustuneena ja muuttuneena, ja tämä kiihoitti merkillisesti hänen surullista onneansa. Hän arveli itsekseen, tokkohan tuo tyttö, jos tietäisi suruni, surkuttelisi minua. Itkisikö hän ja toivoisiko hän saavansa laskea kätensä kaulalleni lohduttaaksensa minua. Vai kääntyisikö hän kylmäkiskoisesti pois puolestani, niinkuin koko tuo turmeltu maailma? Tämä kuva synnytti semmoisen pyörteen suloista kärsimistä hänessä, että hän vähän väliin uudisti sitä mielessään, ja vaali sitä aina uutena ja erimuotoisena, kunnes sai sen viimein nukkavieruksi.
Viimein nousi hän huoaten ylös ja katosi pimeyteen. Noin puoli kymmenen eli kymmenen aikoina tuli hän sille ihmistyhjälle kadulle, jossa hänen tuntematon ihailtavansa asui. Hän seisattui hetkeksi kuuntelemaan, vaan ei kuulunut niin risaustakaan koko kylästä, yhdestä ainoasta ikkunasta toisessa kerroksessa paistoi synkkä, punainen valo. Olikohan hänen jumaloitunsa tuolla? Hän kiipesi lankku-aidan yli ja tuli viimein kopeloiden ryytimaan läpi ikkunan alle; tässä katseli hän kauan syvällä liikutuksella ylöspäin, heittäysi sitten maahan seljallensa, pannen kätensä rintansa yli ristiin, pitäen näin lakastunutta kukkaansa. Ja niin tahtoi hän kuolla — ulkona tuolla kolkossa maailmassa, jossa ei ollut kattoa hänen päänsä päälle, ei ystävällistä kättä sivullansa, joka olisi pyhkinyt kuollon hien hänen otsaltansa, ei ystävällistä muotoa, joka surkutellen olisi kumartunut hänen ylitsensä, koska viimmeinen kova kamppaus tuli. Ja sitten näkisi tyttö hänet, kun hän katseli ulos ikkunasta ihanaa aamua — ja voi! Mahtaisiko hän pudottaa kyyneleitä nähdessänsä hänen hengettömän ruumiinsa, huokailisiko hän vähänkään, kun hän näki voimakkaan ja nuoren elon noin kauheasti hävinneen, noin aikaiseen niitettynä kuollon viikatteella?
Ikkuna aukesi, erään piian kimakka ääni häiritsi tuon pyhän hiljaisuuden, ja ikäänkuin taivaan portit olisivat auvenneet, alkoi vesi huuhtoa tämän maalla makaavan martyrin kuolevaisia jäännöksiä.
Tuo kuoleman kielissä oleva uros hyppäsi ylös sydäntä keventävällä nuhkauksella, erään viskatun kappaleen suhina kuului ilmassa, ja jyrinä johon oli sekoitettu mutiseva kirous; samalla kuului niinkuin säretyn ikkunan ruudun helinä, ja eräs pieni, aaveen kaltainen haamu kiipesi lauta-aidan yli ja kiiti pimeässä tiehensä.
Vähän sen jälkeen, kun Tom, joka oli riisuutunut mennäksensä levolle, talikynttilän valossa tarkasteli märkiä vaatteitansa, havahti Sid, vaan jos hänellä ylipäänsä lienee ollut mielessä pistellä, niin maltti hän nyt mielensä ja pysyttäytyi tyynenä — sillä vaara loisti Tom'in silmistä. Tom marri pesäänsä itseänsä rukouksilla vaivaamatta. Sid tarkkasi kyllä tämän laiminlyönti synnin.